Evankelinen liike kirkossa ja yhteiskunnassa 1944-1963, Dissertations in education, humanities, and theology; 13.

11.6. Evankelinen naisten emansipaatio väitöksen aiheena \n \nVäitös läntisen kirkkohistorian alalta\n\nVäittelijä: TM Teemu Kakkuri\nVäitösaika- ja paikka: 11.6. 2011 klo 12, AT100 Agora, Joensuun kampus\n\nNaispappeuskannanotoistaan tunnettu evankelinen herätysliike oli sotienjälkeisessä Suomessa naisten järjestöaktiivisuuden edelläkävijöitä. Se oli myös ohjelmaltaan ja toiminnaltaan hyvin kirkollinen liike. Tämä tulee esiin TM Teemu Kakkurin kirkkohistorian alaan kuuluvassa väitöstutkimuksessa, joka tarkastetaan Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa.\n\nToisen maailmansodan jälkeen kirkko uudisti työmuotojaan ja yhteiskunnallista asennoitumistaan. Evankelinen liike oli aktiivinen osallistuja tässä uudistusprosessissa. Sen edustajat korostivat nuorisotyön merkitystä ja sosiaalieettistä toimintaa, muun muassa yhteyksien luomista työväenluokkaan. Uudistusliikkeen eräs huippuhetki oli Erkki Niinivaaran pamfletin Maallinen ja hengellinen ilmestyminen vuonna 1952 Tampereen hiippakunnan pappien kokouksen viralliseksi keskustelukirjaksi.\n\nAivan ristiriidattomasti ei uudistushakuisten pappien esiinmarssi evankelisuudessa onnistunut. Sekä sosiaalieettinen asennoituminen että uusimuotoisten herätyskokousten järjestäminen kohtasivat itsenäisyyden alkuvuosina liikkeen johtoon nousseen sukupolven vastustuksen. Kakkuri tutkii konfliktia sukupolviristiriitana, jossa sata vuotta vanha herätysliike haki suuntaansa traditionsa ja yhteiskunnan murroksen välisessä jännitekentässä.\n\nSamaan vaiheeseen liittyi liikkeen määrätietoinen kirkollistaminen. Sen huippukohdaksi Kakkuri lukee vuonna 1963 Helsingissä järjestetyn Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksen, jonka pyörteisiin evankelisuuden keskusjärjestö SLEY sukelsi ikään kuin kysymys olisi ollut sen omista kesäjuhlista.\n\nKirkon uudistaminen herätti konservatiivisissa herätysliikkeissä sodan jälkeen myös teologista vastarintaa, jonka kärjessä vaikutti Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Osmo Tiililä. Hän yritti koota perinteiseen herätyskristillisyyteen pitäytynyttä suomalaisen kristillisyyden rintamaa. Hanke kariutui, koska opillisissa kysymyksissä ei löytynyt yhteistä säveltä suuren evankelisen liikkeen kanssa. Tiililä ja myöhemmin Kuopion piispaksi nimitetty Olavi Kares joutuivat vastatusten evankelisuuden edustajien kanssa myös suhteessaan uusiin liturgisiin kokeiluihin. Evankelisia moitittiin 1940-luvun lopulla korkeakirkollisiksi, eikä suinkaan aiheetta, Kakkurin tutkimuksessa todetaan.\n\nLiikkeen toiminta oli laajimmillaan 1950-luvulla. Siihen kuului enimmillään runsas 20 000 jäsentä ja sillä oli maan kattanut paikallisosastojen, omien rukoushuoneiden ja vapaaehtoistyöntekijöiden joukko. Paikallisosastojen puheenjohtajista noin kolmannes oli naisia. Sen lisäksi naisten panos esimerkiksi liikkeen julkaisutoiminnassa, opiskelijatyössä ja Japanin-lähetyksessä oli huomattava. Tultaessa 1960-luvulle voimistui kuitenkin myös opillinen konservatiivisuus. Naispappeuteen tähdänneeseen uudistukseen eivät liikkeen teologit intoutuneet.\n\nTeemu Kakkurin läntisen kirkkohistorian alaan kuuluva väitöskirja ”Evankelinen liike kirkossa ja yhteiskunnassa 1944-1963” tarkastetaan filosofisessa tiedekunnassa Joensuun kampuksella.\n\nVastaväittäjänä toimii professori Kyllikki Tiensuu Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Paavo Kettunen Itä-Suomen yliopistosta.\n\nTeologian maisteri Teemu Kakkuri, 50, työskentelee Suomen Kansanopistoyhdistyksen kehittämispäällikkönä. Hän on syntynyt Oulussa, kirjoittanut ylioppilaaksi Raahen lukiossa ja valmistunut teologian maisteriksi Helsingin yliopistossa 1989. Pisimmän työuransa hän on tehnyt aikuiskoulutuksen parissa mm. kansanopiston rehtorina.\n\n

ISBN-10:
978-952-61-0402-7
Kieli:
fin
Sivumäärä:
224 s. : kuv., taul.
Tekijät:
Kakkuri Teemu (diss)
Tuotekoodi 020716
38,35 €